Jalmari Helanderin ohjaama ja käsikirjoittama Sisu 2 jatkaa siitä, mihin vuoden 2023 alkuperäinen Sisu jäi – veri roiskuu, kamera pyörii upeasti, ja Jorma Tommilan Aatami Korpi on yhä se mies, joka ei suostu kuolemaan.
Ensimmäisen osan kansainvälinen menestys loi odotuksia jatko-osalle, mutta kuten usein käy, toinen osa ei yllä edeltäjänsä tasolle, vaikka paketti on näyttävä ja teknisesti huippuluokkaa.
Sisu 2 tarjoaa katsojalle juuri sen, mitä lupaa: räjähdyksiä, rautaa, verta ja suomalaisen sisun symboliikkaa. Kuvauksellisesti elokuva on viimeistelty, ja toiminnan rytmitys on taidokasta. Mutta missä Sisu 1 onnistui tasapainottamaan raakuuden ja jännityksen, jatko-osa menee monin paikoin yli äyräiden.
Väkivalta ei enää palvele tarinaa – siitä tulee itseisarvo, ja se alkaa kääntyä itseään vastaan. Vähempikin olisi riittänyt.
Elokuvan suurin ongelma on toisto. Tarinallisesti Sisu 2 käyttää samoja elementtejä kuin edeltäjänsä: yksinäinen mies, kostoretki ja loputon sitkeys. Mutta siinä missä ensimmäinen elokuva piti otteessaan yksinkertaisuudellaan ja yllätyksellisyydellään, toinen osa ei onnistu yllättämään.
Tämä on klassinen jatko-osan sudenkuoppa – sama aihe, mutta vähemmän uutta kerrottavaa. Moniulotteisuutta tai inhimillistä syvyyttä jäin kaipaamaan.
Jorma Tommila tekee jälleen vahvan roolisuorituksen, vaikka sanat pysyvät vähissä. Hän on Aatami Korpina yhtä karu ja karismaattinen kuin ennenkin.
Hänen ilmeensä ja läsnäolonsa riittävät kantamaan monia kohtauksia – hän on suomalaisen stoalaisuuden ruumiillistuma.
Mukana nähdään myös Stephen Lang ja Richard Brake, jotka tuovat kansainvälistä painoarvoa, mutta jäävät Tommilan varjoon.
Visuaalisesti elokuva on komea – maisemat, värit ja kamera-ajot ovat huippuluokkaa. Mutta kuten niin monessa jatko-osassa, kauneus ei kanna, jos tarina ei hengitä.
Sisu 2 tekee sen, mitä lupaa: se rymistelee, räjäyttää ja näyttää näyttävältä. Se on toimintaa isolla T:llä – mutta ilman yllätyksen taikaa, joka teki ensimmäisestä osasta niin tuoreen.
